Katsoin tässä taannoin elokuvan, jossa osattiin jotenkin erityisen hyvin kuvata visuaalisesti miltä fanittaminen tuntuu. Tässä elokuvassa englantilais-pakistanilainen poika löytää ensi kertaa Bruce Springsteenin musiikin. Elokuva tuo näytölle kuinka tietyt sanat joita Pomo laulaa painuvat päähenkilön aivoihin, kuinka tietyt musiikkikulut iskevät salaman lailla. Ulkona riehuu myrsky ja sankarimme astuu tuohon myrskyyn. Myöhemmin näemme kuinka henkilön elämä muuttuu, hän saa uusia ystäviä jotka jakavat tuon fanituksen kohteen ja jotka jo puolikkaasta sanasta ymmärtävät mitä päähenkilö ajattelee ja tuntee. Päähenkilön huoneen seinät täyttyvät Springsteenin julisteista, tuossa Darkness at the Edge of Townin levyn kansikuvasta tehty juliste, tuolla promootiotarkoituksissa otettu toinen ikoninen kuva. Myös sankarin ulkoinen olemus muuttuu. Hän alkaa kammata tukkansa Brucen malliin. Anorakki vaihtuu farkkirotsiin. Nämä sanat ja nämä musiikki ovat kuin suoraan hänen sydämestään. Kuinka joku vuosien takaa ja toiselta puolelta maapalloa on tiennyt kuinka juuri hän elää ja tuntee. Päähenkilö saa uutta innoitusta ja voimaa toteuttaa omia haaveitaan, onhan hänen sankarinsakin tehnyt näin. Minulle klezmer musiikki tuo yhtäläisen kokemuksen.
Miltä klezmer tuntuu sisuksissa
Ystäväni ja sukulaiseni, jotka eivät mitenkään voi tuntea sisäistä maailmaani, vaan vain sen kuinka itseni presentoin, eivät voi tietää mitä klezmer musiikki saa minussa aikaan. Toisin kuin elokuvan sankari, en muuta ulkonäköäni ja olen oppinut vaikenemaan fanitukseni aiheesta, etten kyllästytä muita jorinoillani yhtään tarvittavaa enempää. Heidän mielestään jokainen klezmer kappale kuulostaa aivan samalta. Ehkäpä harjaantumattomaan korvaan näin onkin, joten he eivät erota juuri niitä ilahduttavia poikkeamia joita tällä klezmer matkalla voi edelleen kuulla. Jokin uusi melodiankulku, erityisen sydäntäraastava itkevä klarinetti, hauskat sanoitukset. Sillä jos on tarpeeksi syvällä klezmer musiikissa alkaa harrastaa myös jiddishin kieltä, vaikka klezmer on vähintään yhtä hyvää myös täysin instrumentaalisena. He eivät ymmärrä sitä harrastajan iloa, kun ensi kertaa kuulee jonkin äänitteen vuosisadan takaa, josta on siihen asti vain lukenut harrastajien keskustelupalstoilla. Musiikki on tietenkin aina parempaa myös livenä. Mielestäni ehkäpä kaikkein harmillisin piirre klezmer musiikissa onkin sen ehkäpä tärkein piirre, eli se ettei sitä voi enää luulla sen alkuperäisessä ympäristössä. Minulla ei valitettavasti ole pääsyä moldovalaisiin tai romanialaisiin juutalaisiin häihin, sinne jonne klezmer musiikki oikeasti kuuluisi. Ja nykyään klezmer musiikki kuuluu jalustalle korotetussa muodossa musiikkifestivaaleilla tai konserteissa. Tämä on mielestäni ongelma, että se mikä perinteisesti on ollut kansanmusiikkia, minun musiikkiani, yritetään tuupata eliiteille.