Viime aikoina mediassa on puhuttu paljon kulttuurisesta omimisesta. Tämä käsite on alun perin kantautunut Suomeen Yhdysvalloista, missä kyseinen termi on nimeltään cultural appropriation. Kulttuurinen omiminen kuuluu postkolonialistiseen teoriaan ja intersektionaalisen feminismin teoriaan, joka on saanut huomattavasti vaikutteita Michel Foucaultin post-modernista ajattelusta. Foucaultin postmodernismi keskittyy monessa suhteessa vallan käsitteen ympärille. Foucault pohdiskelee mitä valta oikein on ja näkee kuinka valta rakentuu, ei ainoastaan valtion pakkovallan myötä, vaan myös erilaiset kulttuurilliset käytänteet, kuten kieli rakentavat valtapositioita.
Keskiössä yhteiskunnalliset valtasuhteet
Tähän ajatteluun kulttuurillinen omiminen siis nojaa, ja pohtii yhteiskunnallisia valtasuhteita. Feministisen teorian yksi ulottuvuus on poliittinen ja toiminta ja on tärkeää, ettei siinä keskitytä ainoastaan paljastamaan yhteiskuntamme valtasuhteita, mitä ne tekevät itse kullekin, vaan pyritään myös purkamaan epäreiluja valtasuhteita. Pähkinänkuoressa kulttuurinen omiminen tarkoittaa sitä, että toisesta kulttuurista tuleva ihminen harjoittaa toisen kulttuurin kulttuuriperinnettä. Kulttuurisen omimisen esiintuominen pyrkii tuomaan esiin näitä valtarakenteita, joita kolonialismin perintö on jättänyt maailmaan ja korjaamaan ne. Kuitenkin valitettavasti julkisesta keskustelusta löytyy ylilyöntejä, kuten väite ettei länsimainen ihminen saisi harrastaa joogaa, sillä jooga on osa intialaista kulttuuriperinnettä. Joogan harjoittaminen nähdään kulttuurillisena omimisena silloin, kun sitä harjoittaa joku intialaisen kulttuurin ulkopuolelta tuleva, joka ei tunne joogan historiaa ja filosofiaa eikä sen muita kulttuurillisia yhteyksiä.
Historiallisen tiedostamattomuuden lisäksi, kulttuurillisessa omimisessa on tärkeää kenellä vallan nähdään olevan. Sen, jolla on valta, on helpompi hyötyä sen, jolla ei valtaa ole, kulttuurista. Länsimaiset maat ovat hyötyneet entisistä siirtomaistaan ja hyödyntäneet näiden rikkauksia pitkin vuosisatoja. Nykyisessä kulttuurisen omimisen poliittisessa ajattelussa nähdään, että niiden valtojen kansalaisten ja kulttuurien, jotka ovat pitäneet toisia aikaisemmin ikeen alla, ei enää tulisi yrittää hyötyä muista kulttuureista. Yllämainittu esimerkki on varsin äärimmäinen, mutta perustuu silti tositapaukseen.
Toinen argumentti, varsin äärimmäinen tapaus, joka on aikaisemmin ollut esillä yhdysvaltalaisessa mediassa on, saako ei-afroamerikkalaisella ihmisella olla rastatukka, joka useimmiten liitetään karibialaiseen kulttuuriin. Kulttuurisen omimisen teorian kannattajat vastasivat, että ei saa, sillä kyseisen kulttuurin edustaja, eli afrokaribialainen, voi itse saada sanktioita rastojen pitämisestä esimerkiksi työelämässä. Kyseinen hiustyyli voi vaikuttaa negatiivisesti vaikkapa työnhakutilanteissa, joissa hiustyyli voidaan afrokaribialaisen tapauksessa liittää huumausaineisiin, kun taas valkoihoisen ihmisen päässä rastat mielletään vasemmistolaisuuden tai kapinallisuuden symbolina, eikä niillä ole samanlaista markkeria. Kulttuurin omija siis hyötyy kulttuurin yhdestä piirteestä, mutta ei joudu maksamaan tästä markkerista kulttuurin alkuperäisen edustajan tavoin.
Onko klezmer kulttuurillista omimista?
Onkin mielenkiintoista sovittaa kulttuurillisen omimisen teoriaa klezmer-musiikkiin. Onko ei-juutalaisten ihmisten klezmer-musiikin soittaminen ja jopa klezmer-musiikin kuunteleminen kulttuurillista omimista? Sanoisin, että siltä näyttää.
Perinteisesti historiassa juutalaiset ovat olleet väestönryhmä ilman valtaa. Tästä kertoo juutalaisten vainoamisen pitkä historia. Jo ennen kansanmurhan piirteitä omannutta holokaustia, eli juutalaisten toisen maailmansodan aikaista kansanmurhaa, jossa murhattiin noin kuusi miljoonaa juutalaista sekä Euroopassa että Euroopan siirtomaavaltojen hallinnoimilla alueilla Euroopan ulkopuolella, itäisessä Euroopassa oli juutalaisia vainottu jo siitä hetkestä, kun he asettuivat itäiseen Eurooppaan. Erilaisia joukkomurhia, joita itäisen Euroopan maissa tapahtui, kutsutaan nimellä pogrom.
Useimmiten klezmer-musiikkia, musiikkia jota nykyään soitetaan paljon vaikkapa Puolassa, Varsovan getoissa turisteille ei pidetä kulttuurillisena omimisena. Mielestäni kuitenkin jos kannattaa tätä teoriaa, klezmer-musiikki on tässä huippuesimerkki kulttuurillisesta omimisesta. Niiden ihmisten jälkeläiset, jotka joko aktiivisesti tai passiivisesti osallistuivat kansan ja kulttuurin tuhoamiseen, hyötyvät tämän kansan kulttuurista. Itä-Euroopassa ja maailmassa on edelleen antisemitismiä, mutta ei-juutalaisten soittajien on helppo ottaa yksi osa juutalaista kulttuuria, kärsimättä antisemitismistä. Eli kyllä, klezmerkin voi olla kulttuurillista omimista.