Minun, kuten niin monen muunkin musiikinharrastajan tie musiikin parissa alkoi teini-ikäisenä. Toki sitäkin nuorempana olin kuunnellut päivän pop hittejä, katsellut televisiosta sellaisia muinaisia musiikkiohjelmia kuten Jyrkiä ja Music Televisionia, vielä silloin kun sieltä tuli musiikkia. Mutta teini-iässä minulle alkoi kehittyä oma musiikkimaku. Tuossa iässä on tietenkin jokaisen itseään vaihtoehtoisena pitävän pakko käydä läpi Radiohead-vaihe, Nirvanan fanittamisen vaihe, Pink Floyd tai reggae vaihe. Mutta lopulta päädyin kuitenkin kuuntelemaan klezmeriä.
Jossain vaiheessa pelkkä pop musiikki ei ollut enää tarpeeksi. Olin mennyt yhä syvemmälle pop musiikin historiaan. Aloitin lapsuuteni britti-invaasiosta, Blur ja Oasis. Sitten aloitin heidän sankariensa kuuntelun. Pari vuotta meni kuunnellessa brittiläistä kuusikymmentäluvun ja seitsemänkymmentäluvun Britti r’n’btä. The Bealtles ja Rollarit. Kinksit, Zeppelinit, Whot, Small Faces, ja sen kautta Faces ja Rod Stewart, jonka kautta Jeff Beck ja Jeff Beck Group, jonka kautta John Mayall and Bluesbreakers, jonka kautta Eric Clapton ja tämän lukuisat bändit Blind Faith, Cream, soolotuotanto. Soolotuotannon kautta The Band, joiden kanssa tehty yhteinen levy.
Siirtyminen Yhdysvaltojen musiikkiperinteeseen
Siirtyminen yhdysvaltalaiseen musiikkiin oli luonnollista. The Band tietenkin johdattaa Bob Dylaniin, Dylan johdattaa yhä syvemmälle yhdysvaltalaisen populaarimusiikin historiaan, mutta ei ainostaan bluesin vaan myös folkin pariin ja Appalakkien musiikin bluegrassin ja soulin ja gospelin pariin. Seuraavat pari vuotta menikin syventyessä juurimusiikkiin ja afroamerikkalaiseen musiikkiin. Soulin saralla tuli tunnettua Marvin Gaye, Otis Redding, Sam Cooke, Motown ja muu kaupallisen amerikkalaisen R’n’Bn tyttöbändit ja poikabändit. Phil Spectorin joululevy. Juurimusiikissa aloitin sähköisestä bluesista, Chicagon blues ukkeleista, kuten Muddy Watersista, tämän albiinoihailijasta ja come back levyn tuottajasta Johnny Winteristä ja tämän fuusioivammasta broidista Edgarista. Mutta tämä oli vain sivujuonne ja palasin takaisin sellaisiin nimiin kuin B.B. King ja toinen sähköisen kitaroinnin kunkku, Albert King. Menin yhä syvemmälle ja aloin kuunnella nauhoituksia 1920 ja 1930 luvuilta. Kaikki ne kaverit jotka Ry Cooder osaa etuperin ja takaperin. Blind Willie McTell, Robert Johnson, joka kuuluisasti teki diilin paholaisen kanssa että saisi kitaransoiton skillzzejä. Leadbelly, mies joka tuomittiin murhista, osoitti katumusta ja kirjoitti amerikkalaisen musiikin melodiankulut jotka saisivat kenet tahansa paatuneen sarkastisen ironiahipsterin itkemään liikutuksen kyyneliä. Tieni bluesin parissa jatkui, Blind Lemon, Big Ma Thornton, siirryin uudempaan bluesiin, Junior Kimbroughn jännittäviin säveliin, joita Buddy Guy on äänittänyt hypnoottisesti. Kuuntelin musiikkia missä tahansa. Tiedättehän ne taustanauhat joita kauppakeskuksissa tai automarketeissa soitetaan joko luomaan ostotunnelmaa tai työntekijöiden ajankuluksi. Minä kiinnitin niihinkin huomiota. Jopa taustamusiikki ja soittolistat sellaisissa yllättävissä paikoissa kuin Casinosovellus voi olla oikein mainiota, jos etsii uutta kuunneltavaa.
Maailmanmusiikki avaa ovensa
Samaan aikaan kun etenin syvemmälle bluesin maailmaan, tuo yllämainittu Ry Cooder näytti minulle maailmanmusiikin mahdollisuudet. Cooder on kiinnostunut kaikista mahdollisista amerikkalaisen musiikin tyyleistä. Texmex, Zydeco, Mariachi, kantri. Sen jälkeen kun hän oli käynyt läpi levytyksillään kaikki mahdolliset amerikkalaiset ja väliamerikkalaiset musiikkilajit, hän lähti kiertämään maailmaa: Intiaan, Afrikkaan, Kuubaan. Kiinnostuin hänen kauttaan intialaisesta musiikista ja sen monista perinteistä, mutta mikä todella iski oli kuubalainen musiikki ja sen kautta laajensin brasilialaiseen musiikkiin. Samba, rumba, kaikenlainen salsa-musiikki. Jonka historiaa tutkiessani huomasin, että jo 1930 tämä musiikki on vaikuttanut varhaiseen jazz-musiikkiin.
Aika palata takaisin amerikkalaiseen musiikkiin. Aloin kuunnella jazz-musiikkia uudella intensiteetillä. Toki olin tietoinen jo aikaisemmin sellaisista suuruuksista kuten Miles Davis ja hänen ajoittaisesta yhteistyökumppanistaan John Coltranesta. Omistin Davisin levyt In A Silent Way, Round Midnight, Birth of Cool ja Coltranelta Love Supremen ja Blue Trainin, joka on ehdottomasti lempilevyni jazz levyistä. No kuitenkin, myös jazzin parissa oli aika mennä aikakoneella sen huippuvuosikymmenistä kolmekymmentä tai jopa neljäkymmentä vuotta taaksepäin, varhaisen jazzin pariin. Tuolloin ehkä ensi kerran törmäsin klezmer musiikkiin. Jotkin jazz äänitykset tuolta ajalta ovat saaneet vaikutteita klezmer musiikista, sillä jazz muusikoissa oli paljon porukkaa, joiden vanhemmat olivat tulleet itäisestä Euroopasta ja tuoneet oman itäisen Euroopan juutalaisen musiikkiperinteensä uudelle mantereelle, jonka nimi jiddishiksi onkin oikein osuvasti Goldene Medina, kultainen maa. Todellakin tämä hybridisaundi avasi jälleen ovia uudelle musiikin maailmalle. Aloin kiinnostua siitä mitä tämä musiikki oikein oli. Aloitin tutkimustyöni internetistä. Tuolloin ei tainnut olla sellaisia musiikintoistopalveluja kuin Spotify edes olemassa. Napster taisi olla jo olemassa, ja jonkinlainen alkeellinen youtube, josta katselin huonolaatuisia videoita aina aika ajoin. Kaiken tiedon klezmer musiikista ensin etsin kirjastosta, vasta viime aikoina olen osannut hyödyntään internetin soittolistoja ja loputonta kirjastoa.